Honeymoon

Tänään heräsin toiseen anarkistiseen aamuun tälle katoavalle viikolle. Oikea keskisormeni osoitti mieltä heti aamusta. Hullua on silti tunne siitä miten tunnen kipeää keskisormea keljuttavan tämä liitto ja maailman meno yleensä enemmän kuin minua. Onneksi keskisormi ei kauaa jaksa ketutustaan osoittaa. Hetken päästä kaikki toimii taas muun maailman kanssa samaan tahtiin. Olisihan se epäkorrektia myös Reumaa kohtaan. Aviovaimo keskisormi pystyssä ja ilman että vaimoa oikeasti ketuttaa. Menisivätkö selitykset läpi?

Joltain osin tämä on ollut vaikein avioliittoviikko siihen ensimmäiseen, puolikkaaseen viikkoomme nähden. Olen ollut huonoa juttuseuraa ja vain halunnut seurata mitä ympärilläni tapahtuu, istua hiljaa ja katsella. Olen kokenut olevani ajoittain todella väsynyt ja ilmeisesti saanut jonkinlaisen pienimuotoisen syyn myös olla, koska alitajunnassani tiedän sen johtuvan avioliitostamme. Enää en kulje vain yksin ja se väsyttää. Silti meillä menee ihan hyvin, vaikka pika-avioliitto tuottaakin edelleen jonkinlaisia shokkipiikkejä mitä kummallisimmissa paikoissa.

Koska haluan tehdä tästä kestävää, menemme ensi viikolla ensimmäiseen avioliittoneuvojan tapaamiseen. Luultavasti siellä kysytään miten voimme ja mitä tilanteesta ajattelemme. Nyt yritän olla pitämättä minkäänlaista kulissia pystyssä ja kertoa mihin mieheni minua kivuliaimmin koskettaa tai miltä tuntuu kun aamun ensiaskeleilla ihmettelen millä jalkapohjan kohdalla pitää milloinkin astua. Aivan kuin olisi Joyat jalassa tai sitten lattiamme on muhkuraisempi kuin kuvittelinkaan. Ilmankos se narisee joiltain kohdin melko mojovasti. Yöllä on turha lähteä liikkeelle ilman että toinen sitä huomaa.

Suoritimme pääsiäisen aikaan ensimmäisen käynnin vanhempieni luona. En halua tehdä asioista sen isompaa numeroa, kuin sen fonttikoko on. Joten vaikka vietimme porukalla kolme yhteistä päivää, ei suhteestamme tehty minun toiveestani sen ihmeellisempää numeroa. Yhden sijaan korissa odotti kaksi pääsiäismunaa, siinä se. Hyvin istuimme kaikki samaan pöytään, samalle sohvalle ja samaan autoon.

Onni on omistaa rennot vanhemmat tietäen mahdollisuuden tukikeppiin, mikäli avioliitossa alkaa liikaa tuulemaan.

Tämä kaikki on jo nyt opettanut valtavasti, minusta minulle. Tajuan enemmän ja enemmän miten mukautuvainen tyyppi olen, varsinkin sellaisten asioiden edessä joille ei juuri sillä hetkellä vain voi mitään. Lattialle tippunutta raakaa kananmunaa kannattaa katsella hetki ennen kirosanaa. Kun kaksi toisilleen yleensä niin vierasta kohtaavat, voi lopputuloksena tulla jotain hienoa. Ja kun sen kirosanan tuottaa ulos suustaan se saa aivan uudenlaisen merkityksen.

Aiempien suurempien elämänkarikoiden kohdilla olen kuullut muiden suusta olevani vahva ihminen. Vahva en koe olevani, olen vain mukautuvainen. Elämä on muuttuvaa ja me siinä samalla.

Viimeksi aiemmin päivällä suojatiellä koin olevani todella heikko. Shokkipiikki iski ja kyynelehtien kävelin valoissa odottavan autorivistön ohi. Tunsin olevani todella alasti.

Ihmiset ovat täynnä tarinoita, monikaan ei vain läheskään aina näy ulospäin.

Avioliitostamme tuli hetkessä julkista alkaessani kirjoittaa siitä. Vaikka kilometrejä olisi liian paljon edessä ja seuraava juottopiste liian kaukana, tuntuvat ihmisten tsempit valtavan hyviltä. Ne siivittävät matkaa pehmeämmin eteenpäin, vaikka etenemistyyli olisi kuinka ruma tahansa. 

Kiitos siis sinä, sinä ja sinä.. Tiedätte kyllä.