Arkista

Reilu viikko on jo vierähtänyt avioliittoneuvojan tapaamisesta. Tapaamisemme oli erittäin miellyttävä. Neuvoja huhuili iloisena nimiämme, juuri kun olin astunut hissistä oikealle käytävälle. Tapaamisen aikana meihin todella panostettiin.

Ensimmäisenä lauseenaan avioliittoneuvoja käski unohtamaan kaiken mitä olimme tämän kaltaisista avioliitoista kuulleet, nähneet tai lukeneet. Aivan kaiken. Siihen mennessä en ollut suostunut lukemaan yhtäkään kirjaa tai artikkelia asiaan liittyen. Toki mielessä pyöri ajoittain ajatus kiputiloista, vinoista sormista, kyynärsauvoista ja pyörätuoleista. Joskus Heinolan edesmenneessä avioliittoneuvontakeskuksessa (Heinolan Reumasairaala) hetkellisesti aikaa viettäneenä, mieleeni putkahtelivat myös muistikuvat tuolta ajalta. Humautusnukutuksia ja kortisonia, hieman nuorempien asiakkaiden rakkaushuoliin.

Sopeutuvaisuuteen taipuvaisena oli vaikea vastata milloin olisimme Herra Nivelen kanssa ensimmäistä kertaa törmänneet. Jotain ehkä jossain oli tuntunut jo vuosi sitten, mutten sittemmin muistanut tapaamisestamme mitään. Kaikki tasoittui taas hetkeksi ja kroppa liikkui samaan entiseen tahtiin. Näppituntumalla neuvoja testaili eri kohtia kropassani ja varmalla otteellaan löysi ne paikat, joihin Reuma oli minua koskettanut. Tällä kertaa uutena kipeänä kohteena olivat kyynärpäät. Liikaa leikkimielistä kylkeen tökkimistä kai kotioloissa, pitäisi vähän rajoittaa.

Sulkiessani ovea lähtiessä tuntui astetta kevyemmältä. Neuvoja oli mielissään siitä, että olimme tulleet pohjustamaan liittoamme hyvissä ajoin, ennen kuin ongelmat ovat liian suuria. Ongelmiin saadaan siis helpotusta ja tämä liitto kestää. Puhuminen ei ole minulle ollut aina se helpoin asia. Ennemminkin olen omassa mielessäni asioita pohtiva, asioiden nielijä, hetken pureskelun jälkeen. Tässä liitossa viimeistään on opittava puhumaan ääneen kun sattuu. Muuten koko kroppa on kipsissä päätä myöten.

Mielessä kieltämättä kävi ajatus siitä mitä tämän kirjallisen panostuksen kanssa käy, jos tästä ei niin vakavaa tulisikaan mitä pelkäsin tai pelkään. Mutta tämä on minun tarinaani minun Reumani kanssa, tarinaa josta toivottavasti joku saa jotain.

Avioliitto alkaa tuntumaan jo arkiselta. Kuljemme eteenpäin yhdessä ja tasapainossa. Toki tämä on vaikuttanut siihen miten aistin asioita. Olen huomattavasti herkempi kuuntelemaan kroppaani ja melko nopeasti yhdistämään tuntemuksia Reumaan. Ajoittain mietin syyllistänkö häntä turhaan. Selkärangassa tuntuvat tuntemukset voivat toki olla muutakin kun Reuman päältä kävelyä yöaikaan.

Liiton takia on tullut valtava tahto saada vartalo kuntoon. Tämä oli myös ensimmäisiä ajatuksia aprillipäivää edeltävän päivän shokkipiikin jälkeen. Ja sehän alkoi heti sillä hetkellä, sumujuoksulla.. ;) Nyt todellakin olen vastuussa siitä miten tulen voimaan ja miten jaksan. Näin ainakin vahvasti uskon. Toki toista pitää vähän miellyttää ulkoisestikin, varsinkin ja ennen kaikkea kun siitä tulee hyvä fiilis itselle. Kantapään kautta elämän varrella opittua tämäkin.

Ironisesti ajateltuna olen pohjustanut liittoamme tietämättäni jo hetken aikaa. Pari vuotta olen ollut hyvin suurelta osin kasvissyöjä ja vuoden alusta olen ottanut tuttavuutta vesielementin kanssa.