Tahdon, tahdon

Niin monesti on kuultu, että puolet avioliitoista päättyy eroon kolmen vuoden jälkeen. Tämä avioliitto ei.

Kyse on tahdosta ja panostuksesta. Kyse on molemminpuolisesta luottamuksesta, kumppanuudesta, hyväksymisestä, joustamisesta ja ymmärryksestä. Elämä on muuttuvaa ja me siinä samalla. Haluan katsoa avoimesti kumppanini uusiin ajatuksiin ja hulluihin kokeiluihin. Haluan hypätä uusiin maailmoihin hänen kanssaan ja rakastua yhä uudelleen.

Luin juuri psykoterapeutti Maaret Kallion (HS 2.4.2015) hienon kirjoituksen siitä miten varsinkin ruuhkavuosien aikana pitäisi todella panostaa siihen mikä meinaa jäädä kaiken muun alle. Samaa sanovat jotkut viisaat esimerkiksi valtion taloudesta. Ehkä pitäisi vain elvyttää eikä leikata silloin kun rahakirstussa on reikä ja rahaa valuu reiästä pihalle. Ei tukipilareita kannata unohtaa silloin kun katto vuotaa, muuten romahtaa koko.. paska.

Minä panostan tähän avioliittoon, koska uskon ja tahdon.

Jos ei nyt niin milloin?

Avioliittomme ei ole pilaa, vaikka menimme naimisiin aprillipäivänä. Reuma vain tuli ja voitti, molemmat kaksi erää. Hän voitti niin puhtaasti, että hän todella avasi silmäni. Koska meidät oli nyt paperilla ja testien jälkeen todettu huippupariksi, oli vain uskottava ja katsottava. Emme tunne edes toisiamme, eikä miehellä ole tilaa edes nimipäiväkalenterissa. Tästä tulee silti hyvää. Kuten Ensitreffit alttarilla paritkin sanoivat, tällaista tilaisuutta ei voi ohittaa, se on vain katsottava.

Miten stoorimme sitten alkoi?

Sen piti olla vain uuden hivenen raskaamman työn mukana tuoma etusormien jäykkyys, jäykkyys jonka kanssa oli jo oppinut hetken elämään. Sormia ei ajoittain saanut kunnolla muiden sormien kanssa nyrkkiin, mutta mihin sitä nyt tarvitsisi? Kaikissa tärkeissä toiminnoissa sormet olisi suorina kuitenkin.

Niiden piti vain olla liian jäykkien uusien syyskenkien aiheuttama tai asfaltilla juoksemisen rasitus jaloissa. Järjetön jäykkyys ja kipu, joka meni kuitenkin ohi. Vaihdoin hetkeksi kenkiä ja kipu hävisi.

Sitten elvytin reilu viikko sitten nukkea. Painoin jäykkää rintalastaa kaksin käsin sen minkä osasin. Muistan tunteneeni jonkinlaista kipua ja vaihdoin otetta. Ja kyllä, nukke pysyi hengissä. Illalla oikea ranne kipeytyi ja turposi. Yöllä heräsin muutamia kertoja käden retkahdellessa kivuliaasti puolelta toiselle, sietämättömän kivun laulellessa taustalla. Varmaan siistin näköinen vilkutus kun käsi putoaa alta.. Kitkuttelin vielä yhden päivän, seuraavaa en enää.

Ei murtumia. Lääkärissä hämmästelin miten ranne voi venähtää sellaisessa tilanteessa. Hämmästelin lääkärille samaan lauseeseen ajoittain jäykkiä etusormiani. Lääkäri otti asian hyvin vakavasti, onneksi. Itse en ollut ottanut, koska olin liian tottunut kaikenlaisiin urheilun teettämiin pieniin kremppoihin. Teinistä lähtien kaikkea pientä. Kuuluu asiaan. Ranne lastaan ja sairaslomalle.

Istuin maanantaina laboratorion odotusaulassa tiistaiksi varattuja laboratoriokokeitani. Aikani oli siis tiistaille varttia vaille, mutta jo maanantaina viisi yli puoli kuulin sukunimeni ja ponkaisin pystyyn. Omasta ajastaan myöhästyneen sukunimikaimani tilalla vuodattelin verta käsivarresta muoviputkiin. Kiitos miellyttävälle labratyöntekijälle ymmärryksestä.

Maaliskuun viimeistä iltaa vietin ottelutulosten äärellä. Tajusin Reuman voittaneen kaksi erää, suvereenisti. Avioliitto oli alkanut.

Sitrulliinipeptidi vasta-aineet: Reuma 340 – vastustaja 7.

Reumafaktori: Reuma 49,7 – vastustaja 14.

En tietenkään uskonut näkemääni. Hetken makasin lattialla. Itkin ja luultavasti huusin. Pakkoavioliitto. Aivan kuin olisin ollut jonkun toisen elämässä, jonkun toisen asunnossa. Maailmani oli enemmän pelkoja täynnä kuin koskaan. Sumussa vedin lenkkivaatteita päälleni. Juoksin ja juoksin, kolmesti kyntäen maata itku kurkussa.

Urheilun mukanaan tuoman hieman puhtaamman mielen siivittämänä päätin ettei tässä matsissa voi olla muuta kuin voitettavaa. Olin naimisissa Reuma Nivelen kanssa ja hänen mukanaan minulle avautuu uusi elämä. Edelleenkin tämä on mahdollisuus.

En todellakaan ole ammattikirjoittaja enkä juoksija. Molempia on pahimmillaan luultavasti karmeaa katsella, mutta molemmissa etenen kuitenkin mikä on se pääasia. Minulle ne ovat tällaisilla tärkeillä hetkillä niitä henkireikiä. Ne puuttuvat pilkut ovat näppäimistön pilkkunappulan jumittumista, jota en vain huomaa ja ne ylimääräiset pilkut pieniä mustia roskia kuvaruudulla..

Mietin pitkään lähdenkö tähän, mutta lähdin koska uskon toimiviin pitkänmatkan avioliittoseikkailuihin. Koska liittomme on tuore, elämämme ulkoasu tätä sivustoa myöten on vielä hieman kesken. Seinille tulevien taulujen paikkoja vasta suunnitellaan. Värimaailmaa mietitään, joten tylsän harmaata tämä kaikki ei tule jatkossa olemaan.

Ai niin. Ihanaa Pääsiäisen aikaa ja …tervetuloa!