Arkista

Reilu viikko on jo vierähtänyt avioliittoneuvojan tapaamisesta. Tapaamisemme oli erittäin miellyttävä. Neuvoja huhuili iloisena nimiämme, juuri kun olin astunut hissistä oikealle käytävälle. Tapaamisen aikana meihin todella panostettiin.

Ensimmäisenä lauseenaan avioliittoneuvoja käski unohtamaan kaiken mitä olimme tämän kaltaisista avioliitoista kuulleet, nähneet tai lukeneet. Aivan kaiken. Siihen mennessä en ollut suostunut lukemaan yhtäkään kirjaa tai artikkelia asiaan liittyen. Toki mielessä pyöri ajoittain ajatus kiputiloista, vinoista sormista, kyynärsauvoista ja pyörätuoleista. Joskus Heinolan edesmenneessä avioliittoneuvontakeskuksessa (Heinolan Reumasairaala) hetkellisesti aikaa viettäneenä, mieleeni putkahtelivat myös muistikuvat tuolta ajalta. Humautusnukutuksia ja kortisonia, hieman nuorempien asiakkaiden rakkaushuoliin.

Sopeutuvaisuuteen taipuvaisena oli vaikea vastata milloin olisimme Herra Nivelen kanssa ensimmäistä kertaa törmänneet. Jotain ehkä jossain oli tuntunut jo vuosi sitten, mutten sittemmin muistanut tapaamisestamme mitään. Kaikki tasoittui taas hetkeksi ja kroppa liikkui samaan entiseen tahtiin. Näppituntumalla neuvoja testaili eri kohtia kropassani ja varmalla otteellaan löysi ne paikat, joihin Reuma oli minua koskettanut. Tällä kertaa uutena kipeänä kohteena olivat kyynärpäät. Liikaa leikkimielistä kylkeen tökkimistä kai kotioloissa, pitäisi vähän rajoittaa.

Sulkiessani ovea lähtiessä tuntui astetta kevyemmältä. Neuvoja oli mielissään siitä, että olimme tulleet pohjustamaan liittoamme hyvissä ajoin, ennen kuin ongelmat ovat liian suuria. Ongelmiin saadaan siis helpotusta ja tämä liitto kestää. Puhuminen ei ole minulle ollut aina se helpoin asia. Ennemminkin olen omassa mielessäni asioita pohtiva, asioiden nielijä, hetken pureskelun jälkeen. Tässä liitossa viimeistään on opittava puhumaan ääneen kun sattuu. Muuten koko kroppa on kipsissä päätä myöten.

Mielessä kieltämättä kävi ajatus siitä mitä tämän kirjallisen panostuksen kanssa käy, jos tästä ei niin vakavaa tulisikaan mitä pelkäsin tai pelkään. Mutta tämä on minun tarinaani minun Reumani kanssa, tarinaa josta toivottavasti joku saa jotain.

Avioliitto alkaa tuntumaan jo arkiselta. Kuljemme eteenpäin yhdessä ja tasapainossa. Toki tämä on vaikuttanut siihen miten aistin asioita. Olen huomattavasti herkempi kuuntelemaan kroppaani ja melko nopeasti yhdistämään tuntemuksia Reumaan. Ajoittain mietin syyllistänkö häntä turhaan. Selkärangassa tuntuvat tuntemukset voivat toki olla muutakin kun Reuman päältä kävelyä yöaikaan.

Liiton takia on tullut valtava tahto saada vartalo kuntoon. Tämä oli myös ensimmäisiä ajatuksia aprillipäivää edeltävän päivän shokkipiikin jälkeen. Ja sehän alkoi heti sillä hetkellä, sumujuoksulla.. ;) Nyt todellakin olen vastuussa siitä miten tulen voimaan ja miten jaksan. Näin ainakin vahvasti uskon. Toki toista pitää vähän miellyttää ulkoisestikin, varsinkin ja ennen kaikkea kun siitä tulee hyvä fiilis itselle. Kantapään kautta elämän varrella opittua tämäkin.

Ironisesti ajateltuna olen pohjustanut liittoamme tietämättäni jo hetken aikaa. Pari vuotta olen ollut hyvin suurelta osin kasvissyöjä ja vuoden alusta olen ottanut tuttavuutta vesielementin kanssa.

Honeymoon

Tänään heräsin toiseen anarkistiseen aamuun tälle katoavalle viikolle. Oikea keskisormeni osoitti mieltä heti aamusta. Hullua on silti tunne siitä miten tunnen kipeää keskisormea keljuttavan tämä liitto ja maailman meno yleensä enemmän kuin minua. Onneksi keskisormi ei kauaa jaksa ketutustaan osoittaa. Hetken päästä kaikki toimii taas muun maailman kanssa samaan tahtiin. Olisihan se epäkorrektia myös Reumaa kohtaan. Aviovaimo keskisormi pystyssä ja ilman että vaimoa oikeasti ketuttaa. Menisivätkö selitykset läpi?

Joltain osin tämä on ollut vaikein avioliittoviikko siihen ensimmäiseen, puolikkaaseen viikkoomme nähden. Olen ollut huonoa juttuseuraa ja vain halunnut seurata mitä ympärilläni tapahtuu, istua hiljaa ja katsella. Olen kokenut olevani ajoittain todella väsynyt ja ilmeisesti saanut jonkinlaisen pienimuotoisen syyn myös olla, koska alitajunnassani tiedän sen johtuvan avioliitostamme. Enää en kulje vain yksin ja se väsyttää. Silti meillä menee ihan hyvin, vaikka pika-avioliitto tuottaakin edelleen jonkinlaisia shokkipiikkejä mitä kummallisimmissa paikoissa.

Koska haluan tehdä tästä kestävää, menemme ensi viikolla ensimmäiseen avioliittoneuvojan tapaamiseen. Luultavasti siellä kysytään miten voimme ja mitä tilanteesta ajattelemme. Nyt yritän olla pitämättä minkäänlaista kulissia pystyssä ja kertoa mihin mieheni minua kivuliaimmin koskettaa tai miltä tuntuu kun aamun ensiaskeleilla ihmettelen millä jalkapohjan kohdalla pitää milloinkin astua. Aivan kuin olisi Joyat jalassa tai sitten lattiamme on muhkuraisempi kuin kuvittelinkaan. Ilmankos se narisee joiltain kohdin melko mojovasti. Yöllä on turha lähteä liikkeelle ilman että toinen sitä huomaa.

Suoritimme pääsiäisen aikaan ensimmäisen käynnin vanhempieni luona. En halua tehdä asioista sen isompaa numeroa, kuin sen fonttikoko on. Joten vaikka vietimme porukalla kolme yhteistä päivää, ei suhteestamme tehty minun toiveestani sen ihmeellisempää numeroa. Yhden sijaan korissa odotti kaksi pääsiäismunaa, siinä se. Hyvin istuimme kaikki samaan pöytään, samalle sohvalle ja samaan autoon.

Onni on omistaa rennot vanhemmat tietäen mahdollisuuden tukikeppiin, mikäli avioliitossa alkaa liikaa tuulemaan.

Tämä kaikki on jo nyt opettanut valtavasti, minusta minulle. Tajuan enemmän ja enemmän miten mukautuvainen tyyppi olen, varsinkin sellaisten asioiden edessä joille ei juuri sillä hetkellä vain voi mitään. Lattialle tippunutta raakaa kananmunaa kannattaa katsella hetki ennen kirosanaa. Kun kaksi toisilleen yleensä niin vierasta kohtaavat, voi lopputuloksena tulla jotain hienoa. Ja kun sen kirosanan tuottaa ulos suustaan se saa aivan uudenlaisen merkityksen.

Aiempien suurempien elämänkarikoiden kohdilla olen kuullut muiden suusta olevani vahva ihminen. Vahva en koe olevani, olen vain mukautuvainen. Elämä on muuttuvaa ja me siinä samalla.

Viimeksi aiemmin päivällä suojatiellä koin olevani todella heikko. Shokkipiikki iski ja kyynelehtien kävelin valoissa odottavan autorivistön ohi. Tunsin olevani todella alasti.

Ihmiset ovat täynnä tarinoita, monikaan ei vain läheskään aina näy ulospäin.

Avioliitostamme tuli hetkessä julkista alkaessani kirjoittaa siitä. Vaikka kilometrejä olisi liian paljon edessä ja seuraava juottopiste liian kaukana, tuntuvat ihmisten tsempit valtavan hyviltä. Ne siivittävät matkaa pehmeämmin eteenpäin, vaikka etenemistyyli olisi kuinka ruma tahansa. 

Kiitos siis sinä, sinä ja sinä.. Tiedätte kyllä.

Tahdon, tahdon

Niin monesti on kuultu, että puolet avioliitoista päättyy eroon kolmen vuoden jälkeen. Tämä avioliitto ei.

Kyse on tahdosta ja panostuksesta. Kyse on molemminpuolisesta luottamuksesta, kumppanuudesta, hyväksymisestä, joustamisesta ja ymmärryksestä. Elämä on muuttuvaa ja me siinä samalla. Haluan katsoa avoimesti kumppanini uusiin ajatuksiin ja hulluihin kokeiluihin. Haluan hypätä uusiin maailmoihin hänen kanssaan ja rakastua yhä uudelleen.

Luin juuri psykoterapeutti Maaret Kallion (HS 2.4.2015) hienon kirjoituksen siitä miten varsinkin ruuhkavuosien aikana pitäisi todella panostaa siihen mikä meinaa jäädä kaiken muun alle. Samaa sanovat jotkut viisaat esimerkiksi valtion taloudesta. Ehkä pitäisi vain elvyttää eikä leikata silloin kun rahakirstussa on reikä ja rahaa valuu reiästä pihalle. Ei tukipilareita kannata unohtaa silloin kun katto vuotaa, muuten romahtaa koko.. paska.

Minä panostan tähän avioliittoon, koska uskon ja tahdon.

Jos ei nyt niin milloin?

Avioliittomme ei ole pilaa, vaikka menimme naimisiin aprillipäivänä. Reuma vain tuli ja voitti, molemmat kaksi erää. Hän voitti niin puhtaasti, että hän todella avasi silmäni. Koska meidät oli nyt paperilla ja testien jälkeen todettu huippupariksi, oli vain uskottava ja katsottava. Emme tunne edes toisiamme, eikä miehellä ole tilaa edes nimipäiväkalenterissa. Tästä tulee silti hyvää. Kuten Ensitreffit alttarilla paritkin sanoivat, tällaista tilaisuutta ei voi ohittaa, se on vain katsottava.

Miten stoorimme sitten alkoi?

Sen piti olla vain uuden hivenen raskaamman työn mukana tuoma etusormien jäykkyys, jäykkyys jonka kanssa oli jo oppinut hetken elämään. Sormia ei ajoittain saanut kunnolla muiden sormien kanssa nyrkkiin, mutta mihin sitä nyt tarvitsisi? Kaikissa tärkeissä toiminnoissa sormet olisi suorina kuitenkin.

Niiden piti vain olla liian jäykkien uusien syyskenkien aiheuttama tai asfaltilla juoksemisen rasitus jaloissa. Järjetön jäykkyys ja kipu, joka meni kuitenkin ohi. Vaihdoin hetkeksi kenkiä ja kipu hävisi.

Sitten elvytin reilu viikko sitten nukkea. Painoin jäykkää rintalastaa kaksin käsin sen minkä osasin. Muistan tunteneeni jonkinlaista kipua ja vaihdoin otetta. Ja kyllä, nukke pysyi hengissä. Illalla oikea ranne kipeytyi ja turposi. Yöllä heräsin muutamia kertoja käden retkahdellessa kivuliaasti puolelta toiselle, sietämättömän kivun laulellessa taustalla. Varmaan siistin näköinen vilkutus kun käsi putoaa alta.. Kitkuttelin vielä yhden päivän, seuraavaa en enää.

Ei murtumia. Lääkärissä hämmästelin miten ranne voi venähtää sellaisessa tilanteessa. Hämmästelin lääkärille samaan lauseeseen ajoittain jäykkiä etusormiani. Lääkäri otti asian hyvin vakavasti, onneksi. Itse en ollut ottanut, koska olin liian tottunut kaikenlaisiin urheilun teettämiin pieniin kremppoihin. Teinistä lähtien kaikkea pientä. Kuuluu asiaan. Ranne lastaan ja sairaslomalle.

Istuin maanantaina laboratorion odotusaulassa tiistaiksi varattuja laboratoriokokeitani. Aikani oli siis tiistaille varttia vaille, mutta jo maanantaina viisi yli puoli kuulin sukunimeni ja ponkaisin pystyyn. Omasta ajastaan myöhästyneen sukunimikaimani tilalla vuodattelin verta käsivarresta muoviputkiin. Kiitos miellyttävälle labratyöntekijälle ymmärryksestä.

Maaliskuun viimeistä iltaa vietin ottelutulosten äärellä. Tajusin Reuman voittaneen kaksi erää, suvereenisti. Avioliitto oli alkanut.

Sitrulliinipeptidi vasta-aineet: Reuma 340 – vastustaja 7.

Reumafaktori: Reuma 49,7 – vastustaja 14.

En tietenkään uskonut näkemääni. Hetken makasin lattialla. Itkin ja luultavasti huusin. Pakkoavioliitto. Aivan kuin olisin ollut jonkun toisen elämässä, jonkun toisen asunnossa. Maailmani oli enemmän pelkoja täynnä kuin koskaan. Sumussa vedin lenkkivaatteita päälleni. Juoksin ja juoksin, kolmesti kyntäen maata itku kurkussa.

Urheilun mukanaan tuoman hieman puhtaamman mielen siivittämänä päätin ettei tässä matsissa voi olla muuta kuin voitettavaa. Olin naimisissa Reuma Nivelen kanssa ja hänen mukanaan minulle avautuu uusi elämä. Edelleenkin tämä on mahdollisuus.

En todellakaan ole ammattikirjoittaja enkä juoksija. Molempia on pahimmillaan luultavasti karmeaa katsella, mutta molemmissa etenen kuitenkin mikä on se pääasia. Minulle ne ovat tällaisilla tärkeillä hetkillä niitä henkireikiä. Ne puuttuvat pilkut ovat näppäimistön pilkkunappulan jumittumista, jota en vain huomaa ja ne ylimääräiset pilkut pieniä mustia roskia kuvaruudulla..

Mietin pitkään lähdenkö tähän, mutta lähdin koska uskon toimiviin pitkänmatkan avioliittoseikkailuihin. Koska liittomme on tuore, elämämme ulkoasu tätä sivustoa myöten on vielä hieman kesken. Seinille tulevien taulujen paikkoja vasta suunnitellaan. Värimaailmaa mietitään, joten tylsän harmaata tämä kaikki ei tule jatkossa olemaan.

Ai niin. Ihanaa Pääsiäisen aikaa ja …tervetuloa!